Näkökulma | Verkko ja etäopiskelu ovat olleet osa Päivi Toivola-Rekolan työtä jo 15 vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa hän pohtii havaintojaan ja kokemuksiaan vuosien varrelta.
Kuva: Pixabay
Rakkaalla ja nopeasti kasvavalla lapsella on monta nimeä: verkko-oppiminen, e-oppiminen, eLearning, tvt-välitteinen oppiminen ja niin edelleen.
Itse aloitin koko opetustyöni vuonna 2004 niin sanotuilla etanameileillä. Moodlesta tuli kuitenkin hyvin pian pääasiallinen ja varsin käytännöllinen oppimisympäristö. Silloinen työpaikkani Kansanvalistusseuran Etäopisto eli entinen Kirjeopisto perustettiin jo vuonna 1920. Yhä vieläkin kannan rintataskussani sitä oppimisen paloa, mitä on täytynyt ihmisillä olla, kun kirjeitä kannettiin välillä rintamallekin saakka.
Etäopisto tarjosi hyvät mahdollisuudet erilaisiin koulutuksiin muun muassa Osaava-hankkeen kautta. Koitin kehittää kurssiani myös pedagogisten opintojen aikana. Etä- ja verkko-opettajalle myös muu verkostoituminen onkin enemmän kuin välttämätöntä. Aina löytyy jotain uutta, mutta samalla täytyy muistaa ”oppiminen edellä ” -ajattelu. Verkko-opettajana voi toimia myös muun työn ohella, ja minäkin etäopetin 9 vuotta.
Itä-Suomen yliopiston avoimen yliopiston Aducaten yhteistyöoppilaitoksessa pääsin taas hyödyntämään verkko-oppimisympäristöjä, mutta tällä kertaa tehtävänäni oli huolehtia etäopintoihin liittyvästä lähiopetuksesta. Opinnot olivat tutkintotavoitteisia ja oman elämänsä suuntaa etsivät nuoret motivoituneita opiskelijoita. Asuin itsekin viikot koirani kanssa internaatin alueella ja vuodesta tuli ikimuistoinen. Opiskelijat lohduttivat: ”Ei se haittaa, vaikka lähiopettaja on sama, kun aihe sentään aina vaihtuu.”
Jostain syystä tieni johti vapaasta sivistystyöstä luento-opettajaksi Laurea-ammattikorkeakouluun ja sieltä takaisin verkko-ohjauksen pariin Satakunnan ammattikorkeakouluun.
Satakunnan ammattikorkeakoulussa lähiopetusta kyllä järjestettiin ja se nauhoitettiin verkkoon, mutta koko amk-tutkinnon suorittaminen oli mahdollista yksinomaan verkko-oppimisympäristön välityksellä, lukuun ottamatta harjoittelujaksoja. Oppimisessa painottuivat monipuoliset ja aktivoivat oppimistehtävät sekä oma kirjoittaminen.
Opiskelijat olivat aikuisempia, paljoltikin jo työssä käyviä sekä perheellisiä. Ensimmäistä kertaa pääsin vertailemaan omaa opettajan työsarkaani muiden oikeustieteellisen koulutuksen saaneiden tehtäviin.
Tällä hetkellä minulla on opetustunteja sekä vapaan sivistystyön parissa että Saimaan ammattikorkeakoulussa. Molemmissa opinnoissa hyödynnetään jälleen verkko-oppimista, mutta koskaan aikaisemmin en ole ollut näin lähellä varsinaista teknistä kampusta kuin SAIMIAssa.
Verkko-oppimisympäristöt mahdollistavat tehokkaan osallistumisen ja etätyön niin opiskelijoille kuin opettajille. Myös jokin aika sitten aloittamani POMOKO eli opetustoimen johtamisen täydennyskoulutusohjelma, jossa olen itse opiskelijana, etenee pääosin verkossa.
Onneksi minä aikoinani jaksoin kirjoittaa sekä postittaa niitä etanameilejä ja uskoin viisaam-pieni vakuutuksia, että verkko-ohjausosaamisen kehittämiseen ja -pedagogiikkaan kannattaa jopa juridiikan opettajana käyttää aikaa ja energiaa.
Muistona minulla on etäopettajien Etäällä on lähellä -yhteisjulkaisu 90-vuotiaalle Etäopistolle. Yksi asia johtaa toiseen. Vuosien kuluessa olen verkostoitunut, ehkä myös ajokilometrejä ja luontoa on säästetty, ja minulle on jäänyt aikaa harrastaa sekä tavata ystäviäni.
Toivomukseni on, että en aikojen kuluessa unohda alun perin oppimaani tavoitetta, että verkko-opettaja on läsnä oleva ja dialoginen jokaisen opiskelijan kanssa. Verkko-opinnoissa keskeyttämisprosentit tapaavat olla hieman keskimääräistä suurempia. Parhaimmillaan verkko-opinnot kuitenkin tarjoavat kaikille yhtäläiset opiskelumahdollisuudet asuinpaikasta ja kulloisestakin elämäntilanteesta riippumatta. Ne sopivat myös elämänmittaiseen ja jatkuvaan oppimiseen.
Päivi Toivola-Rekola
Tuntiopettaja
Saimaan ammattikorkeakoulu